Usein kysyttyjä kysymyksiä katsomusopetuksesta


Usein kysyttyjä kysymyksiä, usein esitettyjä väitteitä, usein ilmeneviä väärinkäsityksiä

Katsomusopetus koskettaa vahvasti ihmisen identiteetin, maailmankatsomuksen ja elämäntavan omakohtaisia ratkaisuja. Niinpä siihen liittyvään keskusteluun suhtaudutaan usein korostuneen henkilökohtaisesti. On ymmärrettävää, että myös tunteilla reagoidaan voimakkaasti, koska keskustelu tulee lähelle ihmisen yksityisen elämän perusoletuksia.

Vaikka puheen kohteena olisi vain katsomusopetus yleisessä koulujärjestelmässä, keskusteluun toisinaan reagoidaan ikään kuin se olisi ihmisen omalle moraalille ja maailmakuvalle esitetty henkilökohtainen haaste tai uhka. Näin ei pitäisi olla. Katsomusopetuksesta käytävä keskustelu käsittelee pohjimmiltaan koulutuspolitiikkaa sekä pedagogisia ratkaisuja. Keskustelulla ei ole tarkoitus vaikuttaa millään tavalla yksityisten ihmisten ja perheiden mahdollisuuksiin omassa elämässään ylläpitää ja vahvistaa omaa katsomuksellista perustaansa, olipa se uskonnollinen tai uskonnoton. Se ei ole myöskään kritiikkiä kirkon tai muiden uskonnollisten yhteisöjen omaa toimintaa kohtaan seurakunnissa ja uskonnon harjoittamisessa.

Väärinkäsitysten välttämiseksi pitäisi aina käydä keskustelua perusteellisesti, olla hyppäämättä hätiköityihin päätelmiin ja pyrkiä irtautumaan omista ennakkoluuloistaan, jotka voivat estää kuuntelemasta toisten argumentteja. Seuraavassa joitain yrityksiä selventää asioita. Kannattaa ottaa huomioon, että vastaukset eivät edusta minkään instituution, virallisen tahon, järjestön ja ryhmän näkemyksiä, vaan ovat näiden sivujen ylläpitäjän yrityksiä selventää keskeisiä katsomusopetukseen liittyviä seikkoja.


Voiko katsomusaineen valita?

Useimmat lapset ja huoltajat eivät voi. Ev.lut.-seurakuntiin kuuluvien lasten on opiskeltava pakollisesti omaa uskontoaan. Käytännössä näin on yleensä myös ortodoksisten oppilaiden kohdalla. Uskontokuntiin kuulumattomat ohjataan lain mukaan samoin automaattisesti elämänkatsomustiedon opetukseen, mutta he voivat myös halutessaan (ortodoksien tapaan) valita luterilaisen uskonnon opetuksen. Pienryhmäisiin uskontokuntiin kuuluville opiskelijoille järjestetään heidän oman uskontonsa opetusta tai he voivat valita elämänkatsomustiedon tai luterilaisen uskonnon opetuksen.

Lyhyesti: luterilaiset oppilaat voivat opiskella vain luterilaista uskontoa; ortodoksit voivat opiskella omaansa tai luterilaista; uskonnottomat voivat opiskella joko elämänkatsomustietoa tai luterilaista uskontoa; muihin uskontokuntiin kuuluvat voivat anoa oman uskontonsa opetusta tai valita elämänkatsomustiedon tai luterilaisen uskonnon.

Täsmällisesti lain mukaan esitettynä tilanne on seuraava. Perusopetuksen järjestäjän (= käytännössä yleensä kunta) tulee järjestää oppilaiden enemmistön mukaista uskonnon opetusta (= käytännössä luterilainen oman uskonnon opetus). Myös ne oppilaat, jotka eivät kuulu tähän uskonnolliseen yhdyskuntaan (= luterilaiseen kirkkoon), voivat huoltajan ilmoituksella osallistua luterilaiseen uskonnon opetukseen. Vähintään kolmelle ortodoksiseen kirkkokuntaan kuuluvalle oppilaalle, jotka eivät osallistu edelliseen eli luterilaiseen opetukseen, järjestetään heidän oman uskontonsa opetusta. Huoltajan pyynnöstä he voivat osallistua myös luterilaiseen opetukseen.
Muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluville vähintään kolmelle oppilaalle (opetuksen järjestäjän eli yhden kunnan alueella) järjestetään heidän oman uskontonsa opetusta, jos heidän huoltajansa sitä pyytävät. Jos oppilas kuuluu useampaan kuin yhteen uskonnolliseen yhdyskuntaan, oppilaan huoltaja päättää, minkä uskonnon opetukseen oppilas osallistuu.
Jos uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia oppilaita on opetuksen järjestäjän alueella (eli kunnassa) vähintään kolme, on heille järjestettävä elämänkatsomustiedon opetusta. Huoltajan pyynnöstä uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumaton oppilas voi myös osallistua uskonnon opetukseen.
Opiskelijalle, joka aloittaa lukiokoulutuksen 18 vuotta täytettyään, opetetaan hänen valintansa mukaisesti joko uskontoa tai elämänkatsomustietoa.
Uusi uskonnonvapauslaki sekä perusopetus- ja lukiolain vastaavat muutokset löytyvät kootusti täältä valtiopäiväasiakirjoista: http://www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiat/he+170/2002

Käytännössä tilanne on siis se, että kaikki muut kuin luterilaiset alle 18-vuotiaat lapset ja nuoret voivat valita katsomusaineensa. Tietysti valinnan tekijänä on alaikäisten oppilaiden kohdalla virallisesti huoltaja, mutta monissa perheissä oppilas itse tekee valinnan tai vaikuttaa siihen. Kaikki aikuisopiskelijat (eli esim. aikuislukio-opintonsa 18 vuotta täytettyään aloittaneet) voivat itse valita vapaasti elämänkatsomustiedon ja uskonnon välillä, myös luterilaiseen kirkkoon kuuluvat.

Eri kunnissa näitä lakiin kirjattuja periaatteita noudatetaan kuitenkin vaihtelevasti. On esimerkiksi ilmennyt, että monissa kunnissa ja kouluissa uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia oppilaita ei ohjata elämänkatsomustiedon opetukseen tai että kolmen oppilaan sääntöä tulkitaan koulu- eikä kuntakohtaisesti. Lain mukaan ei ole siis merkitystä sillä, onko yhdessä koulussa kolme elämänkatsomustietoon oikeutettua oppilasta, vaan se riittää, että samassa kunnassa heitä on vähintään kolme. Tällöin elämänkatsomustiedon opetusta tulisi aina järjestää.

Alle 18-vuotias voi erota kirkosta vain huoltajiensa luvalla. Näin ollen vielä lukioikäisenkään omalla harkinnalla ei ole merkitystä eikä lukiolainen pääse elämänkatsomustiedon opetukseen, vaikka haluaisi jopa sitä varten erota kirkosta, elleivät huoltajat tätä salli. Viimeistään juuri lukioikäisten kohdalla asetelma on epäoikeudenmukainen. Nuorisoikäisille sallitaan muuten laajat mahdollisuudet vaikuttaa omiin kouluvalintoihinsa, omaan yhteiskunnalliseen toimintaansa ja esimerkiksi oikeudellisen vastuun ottamiseen. Toisinaan esitetään myös esimerkiksi äänioikeuden ikärajan laskemista 16 vuoteen. Tähän rinnastaen sopii huonosti, että heidät pidetään yhä uskonnon opetuksessa holhouksen alaisina, jos he esimerkiksi ovat vanhempiensa kanssa eri mieltä katsomuksellisista kysymyksistä.


Miksi ev. lut.- ja ortodoksikirkkoon kuuluvat lapset ja nuoret eivät voi valita katsomusainettaan?

Saman kysymyksen voi käytännössä esittää myös näin: Miksi ev. lut. kirkko pitää tärkeänä, että kirkkoon kuuluvat osallistuvat pakolliseen uskonnon opetukseen? Asia perustellaan monin tavoin, ennen kaikkea positiivisella oikeudella oman uskonnon opetukseen. Koska pakollisuus osallistua siihen koskee kuitenkin vain ev.lut. kirkkoon kuuluvia lapsia, tämä ei vielä selitä asiaa, eikä ole ylipäätään johdonmukainen kanta, koska sitä ei uloteta kaikkiin muihinkin katsomuskuntiin (ks. edellä). Selitys liittyy pikemmin kahteen suomalaisen luterilaisuuden erityispiirteeseen: (1) luterilaisen kirkon historiallisesti erityislaatuiseen asemaan valtionuskontona sekä siihen kuuluvaan verotusoikeuteen, ja (2) suomalaisen luterilaisuuden maallistuneeseen luonteeseen (ns. tapaluterilaisuuteen).

Asian suuren merkityksen luterilaiselle kirkolle voi huomata esimerkiksi piispojen ja muiden kirkon hallintovallan edustajien aktiivisesta osallistumisesta katsomusopetuksesta käytävään keskusteluun.

Hyvin monet luterilaiset perheet ovat käytännössä maallistuneita, vaikka kuuluisivatkin muodollisesti kirkkoon. Maailmankatsomuksellisia ja uskonnollisia asenteita kartoittaneissa tutkimuksissa on todettu yhä uudelleen ja jo aiemmilla vuosikymmenillä, että selvästi alle puolet luterilaiseen kirkkoon kuuluvista suomalaista uskoo jumalaan kirkon opettamalla tavalla. Suomalaiset eivät ole kovin ahkeria käymään kirkossa. Lasten ja nuorten varsinainen uskonnollinen kasvatus kodeissa on vähäistä ja nuorten osallistuminen seurakuntatoimintaan ei ole kovin laajaa sekään (rippikoulua lukuun ottamatta).

Kirkon viimeisin nelivuotiskertomus 2004–2007 (Monikasvoinen kirkko; Kirkon tutkimuskeskus 2008) antaa kouluikäisten osallistumisesta seuraavia tilastotietoja: pyhäkouluihin osallistui 7,1% 4–10-vuotiaista, koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaan 13,5% 7–8-vuotiaista, varhaisnuorten ryhmiin 13,2% 7–14-vuotiaista ja nuorisotyön ryhmiin vain 5,7% 15–18-vuotiaista. Näihin lukuihin nähden seurakuntien ja koulujen yhteistyön määrä on aivan toista luokkaa: 99% seurakunnista ilmoitti v. 2007 toteuttavansa jossain muodossa yhteistyötä koulujen kanssa. 54% seurakunnista vieraili peruskoulun yläluokilla viikoittain. 45% seurakunnista teki koulujen kanssa yhteistyötä retkien ja leirien järjestämisessä. Luvuista ei tietenkään käy ilmi, kuinka suuri osa kouluista tai oppilaista osallistui tähän yhteistyöhön, mutta kirkon näkökulmasta käy selväksi, että kouluyhteistyöstä on tullut muun nuorisotyön suosion vähentyessä kirkolle yhä keskeisempi reitti tavoittaa nuorisoa kirkollisen toiminnan piiriin. Kun lisäksi tiedetään, että valtaosa kirkosta eronneista on nuoria aikuisia, on selvää, että luterilaisen kirkon läsnäolo koulussa ja uskonnon opetuksessa on saanut kirkon kannalta entistä painavamman merkityksen.
(Kirkon nelivuotiskertomus verkossa osoitteessa: http://www.evl.fi/kkh/ktk/103.htm)

Kirkon jäsenmäärä on ev.lut. kirkolle tärkeä kysymys taloudellisesti eli verotusoikeuden vuoksi. Näin ollen asia saa huomattavan käytännöllisen painoarvon jo riippumatta varsinaisista pedagogisista ja uskonnollisista perusteista. Tätä ei tosin lausuta ääneen, mutta asia on helppo ymmärtää seuraavaan tapaan.

Luterilaisuuteen kuuluu lapsikaste. Kirkon jäseneksi otettu lapsi ei pääse jäsenyydestään irti ilman vanhempiensa suostumusta ennen aikuisikää. Tuossa ikävaiheessa oppivelvollisuus on jo suoritettu. Peruskoulussa lapsille opetetaan 11 kurssia (vuosiviikkotuntia) uskontoa, mikä tekee oppiaineesta yhden koulun laajimmista. Luterilaisen uskonnonopetuksen sisältöinä on opetussuunnitelmien mukaan muun muassa: ”Vanha testamentti Israelin kansan vaiheiden ja uskon ilmentäjänä”, ”alku- ja patriarkkakertomukset”, ”ihmisen arvo erityisesti luomisen näkökulmasta”, ”diakoniatoiminta”, ”seurakunta oppilaan elämässä” ja niin edelleen. Oppikirjat kertovat Jumalan olemassaolosta ja Raamatun tapahtumista totena sekä kuvaavat seurakuntatoiminnan hyödyllisiä tavoitteita ja saavutuksia. Lähtökohtana ei aina näytä olevan kyselevä, keskusteleva ja tutkiva opetus, vaan osin suora vaikuttaminen. Kuten jokainen tietää, alakoulun ikäluokissa ja erityisesti ensimmäisten luokkien 6–9-vuotiailla lapsilla on varsin vähän mahdollisuuksia opettajan ja oppikirjan totuutena tarjoamien väitteiden arviointiin.

Teologi Jaakko Rusama tutki Opetushallituksen toimeksiannosta katsomusopetuksen tuloksellisuutta 2000-luvun alussa. On tosin huomattava, että tutkimus on jo vanhentunut paitsi vuosikymmenessä tapahtuvan yhteiskunnallisen muutoksen vuoksi myös siksi, että se kuvaa tilannetta aiemmassa uskonnon opetuksen vaiheessa, jonka jälkeen sekä uskonnonvapauslaki että opetussuunnitelmat ovat uudistuneet. (Toisaalta kirkon nelivuotiskertomus toteaa, että ”valtaosassa kouluista lakiuudistuksen on koettu vaikuttaneen vähän tai ei lainkaan”, joten monet opetuksen peruslinjat ovat edelleen samoja. Ks. Monikasvoinen kirkko, s. 374; ks. edellä.)
Tutkimuksessa havaittiin luterilaisen uskonnon opetuksen osalta, että opetus onnistuu erityisesti Raamattutiedon ja kirkkohistorian välittämisessä sekä myönteisen asenteen luomisessa kirkon työtä kohtaan. Oppilaiden näkemyksen mukaan opetuksesta oli myös eniten hyötyä juuri kirkon työn kannalta. Tiedollisissa tehtävissä oppilaat pärjäsivät kohtuullisesti kun kysyttiin Raamatusta, kristillisen uskon erityispiirteistä, luterilaisesta tunnustuksesta ja kristillisistä kirkkokunnista. Sen sijaan esimerkiksi maailmanuskontojen tuntemus oli heikolla tasolla. Tämä kuvastaa varsin tarkkaan sitä, että tunnustuksellisen uskonnon opetuksen perinnettä jatkavan oman uskonnon opetuksen keskeinen merkitys luterilaisen kirkon näkökulmasta on oppilaiden sosiaalistamisessa kirkon jäseniksi. Tämän vuoksi uskonnon opetusta on myös varsin runsaasti.

Opetusmäärien vertailun vuoksi voi todeta, että esimerkiksi historiaa tarjotaan ensimmäisen kerran vasta 5. luokalla ja varsinaista yhteiskuntaopetusta useimmissa kouluissa vasta 9. luokalla ja vain kahden kurssin verran. Uskonnosta erillistä etiikan, filosofian tai katsomusten opetusta ei ole tarjolla lainkaan kirkkoon kuuluville nuorille.

Näihin opetuksen painotuksiin nähden on ymmärrettävää, että 87% 15-vuotiaista nuorista menee yhä perinteiden vuoksi rippikouluun, mutta samalla 60% samoista nuorista ei halua äänestää ja jopa puolelle nuorista ei tutkimusten mukaan muodostu minkäänlaista aktiivisen kansalaisen identiteettiä.

Kirkon edustajien kanta uskonnonopetuksen pakollisuuteen ja kristillisten juhlasisältöjen ja kirkkokäyntien säilyttämiseen kouluopetuksen osana on näin ollen helppo ymmärtää. Asetelmassa on myös jääviyden piirteitä: kirkolla on suora taloudellinen intressi asiaan. Kirkon varakkuus riippuu siitä, kuinka monet lapsikasteessa kirkkoon liitetyt nuoret sosiaalistetaan seurakunnan ja kirkon jäsenyyteen, jotta he aikuisina pysyvät kirkollisveron maksajina. Edellä jo mainittiin, että luterilaiseen kirkkoon kuuluminen ei Suomessa kerro sinänsä paljoakaan ihmisten varsinaisesta katsomuksesta tai uskonnollisuudesta. Uskonnon harjoittaminen on varsin vähäistä myös nuorisoikäluokassa. (Edellä mainitussa Rusaman tutkimuksessa todettiin myös, että vain joka viides nuori ilmoitti rukoilevansa tai lukevansa Raamattua.) Niinpä luterilaisen sosiaalistamisen hoitaa Suomessa yleisin verovaroin ylläpidetty koulujärjestelmä, toisin kuin muissa maissa, joissa saman työn tekevät seurakunnat itse muun muassa pyhäkoulu- ja kerhotoiminnalla. Näin tapahtuu valtiossa, jossa kirkolla on lisäksi kansainvälisesti varsin poikkeuksellinen oma verotusoikeutensa jopa yhteisöverotuottoa myöten.

Mainittu lähde:
Rusama, Jaakko (2002) Uskonto, elämänkatsomustieto ja tapakasvatus. Oppimistulosten arviointi perusopetuksen päättövaiheessa 2001. Oppimistulosten arviointi 5/2002. Opetushallitus. Helsinki 2002.
Lyhennelmä verkossa: http://www.oph.fi/julkaisut/2002/perusopetuksen_katsomusaineet_ja_tapakasvatus
Kristillinen Kasvatus -lehden artikkeli tutkimuksesta: http://www.evl.fi/kkh/to/kkn/kksv/20025/rusama.htm


Miksi luterilainen kirkko vastustaa etiikan opetusta koulussa irrallaan uskonnon opetuksesta?

Ks. edellinen vastaus. Uskonnon opetuksella on Suomessa keskeinen asema luterilaisen sosialisaation varmistajana. Jos uskonnon opetusta vähennetään ja sen tuntimäärää siirretään esimerkiksi yleiseen etiikan tai elämänkatsomustiedon opetukseen, kirkon valta vaikuttaa kouluopetuksen sisältöihin pienenee.

Sisällöllisesti etiikan opetusta uskonnosta irrotettuna vierastetaan erityisesti siinä vanhakantaisemmassa luterilaisuuden (tai muun uskonnon) tulkinnassa, että ainoastaan ns. supernaturalismi voi toimia etiikan lähtökohtana. Tämä tarkoittaa metaeettistä kantaa, jonka mukaan etiikan on pohjauduttava Jumalan olemassaoloon ja Jumalan ilmoitukseen oikeasta ja väärästä, eikä tästä irrallinen etiikan perustelu ole mahdollinen. (Ks. esim. Stanford Encyclopaedia of Philosophy: http://plato.stanford.edu/entries/life-meaning/#Sup)


Mitä voidaan ajatella enemmistön ja vähemmistöjen suhteesta katsomusopetuksen ja koulun uskonnollisuuden kohdalla?

Katsomusopetuksesta ja sen oppilasmääristä puhuttaessa ajaudutaan liian usein karkeisiin yleistyksiin. Tavallista on esimerkiksi viitata kansalliseen tilastolukuun kirkkoon kuuluvien tai uskonnon opetukseen osallistuvien määrästä puhuttaessa. Virheellisyys piilee tällöin siinä, että käytetään yleistettyjä tilastolukuja, jotka eivät ole relevantteja puhuttaessa yksittäisistä kouluista. Koska opetus tapahtuu aina yksittäisen koulun arjessa, on olennaista katsoa sen tilannetta ja käytäntöjä. Ja tällöin huomataan, että Suomessa on nykypäivänä yhtä hyvin kouluja, joiden oppilaista kuuluu 100% luterilaiseen kirkkoon, kuin sellaisia, joissa heitä on vain vähän yli 50%. Yksimallinen ratkaisu ei siis sovi jokaiseen kouluun, vaan periaatteista ja käytännöistä on sovittava koulun arjen tasolla.

Mitä enemmistö–vähemmistö-asetelmaan tulee, katsomusopetuksesta puhuttaessa usein unohdetaan ajatus vähemmistöjen suojasta. Ei pitäisi olla niin, että jos koulussa on vain pari muusta oppilasaineksesta jollain tavalla poikkeavaa oppilasta, ei heitä tule ottaa huomioon, koska he ovat ”vähemmistönä” niin pieni. Yleensä ajatellaan päinvastoin: mitä pienempi vähemmistö, sitä heikommassa asemassa ja näkymättömämpi se on. Sitä yksinäisemmäksi ja syrjitymmäksi kokee itsensä vähemmistöön kuuluva lapsi. Suomalaiset ovat edelleen monilla alueilla demografisesti varsin yhtenäinen ryhmä, joten katsomukselliseen vähemmistöön kuuluminen on huomattavasti vaikeampaa ja ahdistavampaa alueella ja koulussa, joka muuten on hyvin yhdenmukaisesti luterilainen. Sen sijaan suuremmissa kaupungeissa ja etenkin pääkaupunkiseudulla ryhmien moninaisuus on vähitellen tullut lisääntyvässä määrin osaksi koulujen arkea, ja sen myötä on opeteltu myös myönteistä suhtautumista erilaisuuteen sekä etsitty kaikkia tyydyttäviä ratkaisuja.

Pedagogisen etiikan näkökulmasta ei ole kestävää ajattelua, että jossakin asiassa vähemmistöön kuuluvien lasten tarpeet aletaan ottaa huomioon vasta pakon edessä, kun vähemmistö on kasvanut niin suureksi, ettei sitä voi painaa piiloon. Tätä voi ajatella missä tahansa vähemmistöasetelmassa, vammaisuudesta kulttuuritaustaan ja katsomuksiin. Myöskään luterilainen kirkko ei todellisuudessa kannata tällaista moraliteettia missään muussa enemmistö–vähemmistö-asetelmassa kuin katsomuksellisuuden suhteen.


Mitä pitäisi ajatella koulun yhteisistä juhlista?

Nimensä mukaisesti niiden tulisi olla nimenomaan koulun yhteisiä juhlia. Koulun juhlien tarkoituksena on vahvistaa koulun yhteisöllisyyttä ja kehittää kouluilmapiiriä. Näin ollen pedagogisesti ensisijaista olisi viettää juhlia sellaisessa muodossa, että kaikki lapset voivat osallistua niihin katsomustaustaansa katsomatta.

Kuten muissakin vastaavissa asioissa, kaikille osapuolille voisi toivoa kompromissihalua ja vastavuoroista ymmärrystä. En näe syytä valittaa esimerkiksi suvivirren laulamisesta, sillä siinä liikutaan jo erittäin pienissä kysymyksissä. Toisaalta on myös toiseen suuntaan varsin lapsellista pitää esillä jonkin yksittäisen yhteislaulun asemaa, aivan kuin sillä olisi mitään todellista merkitystä sen paremmin juhlan sisällön kuin kulttuuriperinnönkään kannalta. En myöskään ole itse asiassa törmännyt tapauksiin, joissa siitä olisi valitettu, joten siihen viittaminen on hiukan harhaanjohtavaa.

Ongelman muodostavat mittavammat kristilliset sisällöt, jotka lisäksi joissain kouluissa toistuvat jatkuvasti kaikissa juhlissa. On myös kouluja, joiden lukuvuoden avauksiin, joulujuhlintaan ja päättäjäisiin kuuluu pakollinen jumalanpalvelus. Kirkkokäynti on pakollinen niille oppilaille, jotka kuuluvat kirkkoon ja osallistuvat uskonnon opetukseen, riippumatta siitä, olisivatko he halukkaita osallistumaan jumalanpalvelukseen tai kokevatko sen mielekkääksi juhlan tai koulutoiminnan muodoksi. Kirkkoon kuulumattomat ja muiden uskontokuntien lapset eivät puolestaan saa kirkkokäynnin tilalle useinkaan mitään mielekästä juhlallista vastinetta. Samalla myös kouluyhteisö hajotetaan suosittaessa yhden katsomuskunnan uskonnonharjoitusta. Tällekään käytännölle ei löydy pedagogisia perusteita. On varsin vaikea nähdä, miksi olisi julkisessa ja kaikille yhteisessä koulujärjestelmässä annettavan kasvatuksen tehtävänä opettaa lapsia käymään kirkossa, sen sijaan, että tämä opittaisiin yhdessä perheen kanssa tai seurakuntatoiminnassa.

Koulun pedagoginen ja eettinen vastuu kohdistuu aina ensisijassa oppilasyksilöihin ja heidän yhdessä muodostamaansa yhteisöön. Siihen verrattuna jonkin abstraktin, sisällöltään varsin epämääräisen ja muuttuvan sekä jatkuvasti kiistanalaisen ”kansallisen kulttuuriperinteen” asettaminen oppilaiden edun edelle on kasvatuseettisesti epäilyttävää. Lisäksi hieman avarampi ajattelu voisi auttaa kehittämään juhlaperinteistä aidosti kaikille yhteisiä ja erottelemattomia, jos nähtäisiin, että monien juhlaperinteiden juuret ovat varsin universaaleja ja uskonto- tai katsomuskuntien rajat ylittäviä. (Tästä ks. seuraavassa kohdassa linkkinä löytyvä ”Joulu-tietovisa” ja sen loppuosa.) Monia suomalaisia kansanperinteitä voidaan mainiosti käyttää yhteisten juhlien perustana ja niissä vuoden kierron juhlinta (ks. esim. Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto tai muita etnologisia lähteitä) on monin tavoin rinnasteista muualla maailmassa noudatettuihin vanhoihin tapaperinteisiin, joita yhdentävät mm. maanviljelyskulttuuri ja vuodenaikojen kierto.

On toisaalta täysin ymmärrettävää ja mahdollista ajatella, että jumalanpalvelus halutaan säilyttää vapaaehtoisena osana juhlistusta. Tällöin on yksinkertaisinta toteuttaa kaksiosainen juhla, jonka varsinainen (koulussa pidettävä) osuus on kaikille yhteinen. Tämän lisäksi voidaan tarjota mahdollisuus käydä esimerkiksi joulujumalanpalveluksessa koulun niiden opettajien kanssa, jotka itsekin haluavat jumalanpalvelukseen osallistua. Tässä tapauksessa on luontevaa, että myös oppilaiden vanhemmat osallistuvat tai saavat halutessaan osallistua samaan jumalanpalvelukseen.

Jos kuitenkin rehtori tai opettajat päätyvät suoraan ristiriitaan huoltajien kanssa, tulisi aina muistaa koulun vastuu oppilaiden edusta. Vaikka koulun edustajat kokisivat huoltajat miten hankalina, lapsista ei koskaan pidä tehdä pelinappulaa tähän kiistaan. Ja koska koulu on pedagogisen etiikan säätelemä viranomaisjärjestelmä, pitäisi olla selvää, että tällöin koulun edustajilla on viranomaisina velvollisuutensa varmistaa, että lasten etu otetaan huomioon.


Luterilaisen uskonnon opetus on yleissivistävää, koska se välittää tietoa suomalaisesta kulttuuriperinteestä

On selvää, että suomalaisen kulttuurin historian ymmärtäminen edellyttää paljon tietoa kristinuskon ja luterilaisuuden vaikutuksesta. Tavallisesti uskonnon opetusta perustellaan juuri esittämällä, että se on yleissivistävää kulttuuriperinteen ymmärtämisen kannalta. Edellä mainitussa opetuksen tuloksellisuutta koskeneessa tutkimuksessa kuitenkin alle puolet (42%) oppilaista ajatteli, että uskonnon opetus auttaa ymmärtämään suomalaisten elämäntapoja. Myös opetussuunnitelmia ja oppikirjojen painotuksia tarkastellessa näyttää selvältä, ettei nykyinen oman uskonnon opetus kovin hyvin perehdytä suomalaisen kulttuuri-, juhla- ja tapaperinnön lähteisiin. Päinvastoin, näyttäisi siltä (myös oppilaiden osaamisen ja tietotason suunnalta nähtynä), että perinteiden tarkastelu ensisijassa vain luterilaisen uskonnon näkökulmasta onnistuu pikemminkin peittämään monia keskeisiä asioita omasta kulttuuriperinteestämme.

Tästä voi käyttää esimerkkinä sitä, mitä perus- ja yleissivistävän koulun jälkeen tiedetään joulunvieton kulttuuriperinteistä. Yleensä oppilaat vielä lukion loppuvaiheessakin osaavat kuvata joulun ainoastaan luterilaisesta näkökulmasta. Tämä on usein ristiriitaista jopa suhteessa Raamattuun pohjautuvan kristinuskon tulkintoihin ja sisältöihin. Suomessakin vaikuttavista tunnetuista kristillisperäisistä liikkeistä esimerkiksi Jehovan todistajat, jotka perustavat katsomuksensa ja elämäntapansa tarkasti Raamatun opetukseen, pitävät joulua (ja pääsiäistä, juhannusta jne.) Raamatun vastaisina juhlina. (Ks. esim. wikipedia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Jehovan_todistajat) On myös hyvä muistaa, että eri kristillisetkin suuntaukset (katoliset, ortodoksit jne.) viettävät mainittuja juhlia keskenään hyvin erilaisin tapaperintein.

Tässä seuraavassa liitteenä olevan leikkimielisen ”Joulu-tietovisan” kautta voi kokeilla omaa tietouttaan:

joulun-kulttuurihistoriaa-pieni-tietovisa-uusi

Olen näyttänyt visan useissa aikuisryhmissä — myös katsomusaineiden opettajien täydennyskoulutuksessa — ja siihen eivät edes opettajat itse osaa vastata kovin hyvin. Huvittuneisuutta se kyllä herättää, myös uskonnon opettajissa, ja konkretisoi varsin hyvin sen väitteen, että osaltaan uskonnon opetus onnistuu myös peittämään ja epäsivistämään omien perinteidemme juurien suhteen.

Juutalais-kristillisen perinteen ylikorostaminen (jota koulun uskonnon opetus osaltaan tekee) painaa piiloon ennen kaikkea kaksi tärkeää asiaa: (1) että eurooppalainen/länsimainen kulttuuri on nykyään enemmän rationaalisen ajattelun ja kreikkalaisen filosofian, maallistumisprosessin ja uuden ajan tieteellisen ajattelun tuotetta kuin juutalais-kristillinen, (2) että juutalais-kristillisen ja kreikkalaisen kulttuurin taustalla on vielä vanhempia perinteitä, joista osa on myös niille yhteisiä.

On esimerkiksi väitetty, että monoteismin ja rationalismin alkumuodot tulivat jo muinaisesta Egyptistä. Puolestaan sumerilaisilta (ja heiltä assyrialaisille, sieltä mm. juutalaisille ja kreikkalaisille, sieltä kristinuskoon) tulivat monet tieteet (matematiikka), maailman synnyn kuvaus, monet mytologiat, rationaalinen lainkäyttö, kirjoitustaito, kalenteri jne. Nykyisen Intian alueella vaikuttaneista kulttuureista on kulttuuri- ja uskontotieteen mukaan kulkeutunut samoin lukuisia piirteitä osaksi myöhempää juutalais-kristillistä ja eurooppalaista ajattelua. Tämänkaltaiset sivilisaatiohistorialliset juonteet unohtuvat aivan liian helposti eurooppalaisen kulttuurin juurista puhuttaessa, eikä nykyinen oman uskonnon opetus näytä juurikaan lisäävän yleissivistystä näissä asioissa. Olennaista ei näissä tapauksissa ole suinkaan kattava tieto siitä, millaisia mainitut kulttuurit yksityiskohdissaan olivat (ja monet seikat ovatkin vielä avoimia tieteellisiä tutkimuskohteita), vaan sen tunnistaminen ja tunnustaminen, että perinteiden alkuperä ja nykyisten kulttuuripiirteiden syntymä ei ajoitu ainoastaan rajatusti esitetyn juutalais-kristillisen kulttuurin puitteisiin. Pääpiirteissään tämä omia juuriamme suhteuttava yleissivistys on hyödyllistä myös luodessaan tajua euro-amerikkalaisen kulttuuripiirin ulkopuolella olevien sivilisaatioiden roolista maailmanhistoriassa. (Esimerkiksi Irakin sotaa käytäessä suomalaisilla näytti olevan varsin hatara kuva, mitä tarkoitetaan puhuttaessa ”alueen vanhasta kulttuuriperinnöstä”. Irak on siis juuri historiallista Kaksoisvirtainmaan aluetta, jolla mm. sumerilaiset elivät.)

Vastaavasti Euroopassa oli monia vanhoja kulttuureja ja katsomuksia (skandinaavinen mytologia, germaaniset perinteet, Brittein saarten varhaisuskonnot jne.), jotka ovat vahvasti näkyvissä nykyisissä perinteissämme: esim. joulussa, vuodenvaihteen juhlinnassa, pääsiäisessä, juhannuksessa jne. Näiden perinteiden tuntemus välittyy koulussa heikosti jos lainkaan, siitä huolimatta, että niistä monet ovat perusteellisesti vaikuttaneet kulttuurimme keskeisiin piirteisiin. Monien juhlaperinteiden ja arkiuskomusten lisäksi voi esimerkiksi miettiä, mistä vaikkapa kuukausien tai viikonpäivien nimet tulevat. Tämänkin suhteen oppivelvollisuuskoulun suorittaneet lapset ovat lähes kokonaan tietämättömiä. Jos siis katsomusopetuksen tulisi olla yleissivistävää kulttuuriperintömme juurien ja tapakulttuurien pitkien linjojen suhteen, tällöin opetusta pitäisi perusteellisesti uudistaa.

Nykyisen oman uskonnon opetuksen suhteesta kulttuuriperintöämme koskevaan yleissivistykseen vallitsee näin ollen runsaasti virheellisiä ennakko-oletuksia. Harhakäsitysten suhteen kuvaava oli esimerkiksi Aamulehden pilakuva 7.10.2009. Siinä oppilaat maalaavat ”elämänkatsomusmunia” pääsiäisenä. Pilapiirtäjä oli siis ajatellut viitata siihen, että ymmärrys kulttuuriperinteistä hämärtyisi siirryttäessä oman uskonnon opetuksesta elämänkatsomustiedon opetukseen. Tässä asiassa on kuitenkin juuri päinvastoin: oman uskonnon opetuksessa olleille lapsille ei useinkaan synny mitään kuvaa, miksi pääsiäisenä maalataan munia. Kyseisellä perinteellä ei nimittäin ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Sen sijaan et:n opetuksessa kerrotaan aivan tavallisesti pääsiäisen pitkästä ja monimuotoisesta perinteestä, jonka juuret ovat muualla kuin kristinuskossa tai Raamatussa. (Siitä tarkempia selityksiä esim. täällä: http://www.nic.funet.fi/~magi/artikk/uskonto/ostara/) Niinpä: et:n opiskelijat tietävät paljon useammin, miksi pääsiäisenä maalataan munia. Tätä pilapiirtäjä ei valitettavasti käsittänyt.

Kristinusko ja luterilainen kirkko ovat olleet valmiita omaksumaan vanhempia uskomuksia ja perinteitä sisäänsä ja antamaan niille kristillisen selityksen. Juuri tämä selittää osaltaan kristinuskon tehokasta leviämistä. Oman uskonnon opetus noudattaa edelleen joiltain osin samaa käytäntöä, joka ei yleissivistyksen näkökulmasta tietenkään ole perusteltu.


Mitä ovat elämänkatsomustiedon opetuksen ongelmat?

Elämänkatsomustiedon opetuksessa on usein ongelmia käytännön toteutuksessa monissa kunnissa ja kouluissa. Niitä syntyy siksi, että pienten opetusryhmien aine joutuu monesti väheksytyksi, eivätkä läheskään kaikki rehtorit tai koulutoimenjohtajat myöskään arvosta katsomusaineiden opetusta. Tämän lisäksi Suomessa on alueita, joissa uskonnon vahvan vaikutuksen seurauksena elämänkatsomustietoon kohdistuu yhä runsaasti ennakkoluuloja.

Et:n opetusta vaivaavat kehnot opetusjärjestelyt niissä kouluissa, joissa katsomusopetuksen merkitystä ja arvoa ei tunnisteta:

– Kun elämänkatsomustietoa pääsevät opiskelemaan vain harvat oppilaat koulussa, on opetusryhmien pienen koon vuoksi niillä vähäinen painoarvo opetuskäytäntöjä suunnitellessa ja tästä voi seurata syrjintää ja suoranaisia rikkomuksia et-opetuksen tarjonnassa ja toteuttamisessa.

– Kurssien tuntisijoittelu on toisinaan jatkuvasti häiritsevää, koska et:n tunnit joissain kouluissa siirretään muun tuntikehyksen ulkopuolelle oppilaiden kannalta hankaliin kellonaikoihin (esim. pe klo 14-16). Toisinaan tuntikehys ei tietenkään anna pienryhmäiselle opetukselle mitään muuta vaihtoehtoa, mutta jos sama toistuu jaksosta ja vuodesta toiseen, tätä voi pitää vakiintuneena syrjivänä käytäntönä eikä yksittäisen jakson lukujärjestyksen sanelemana pakkona. Olen itse opettanut 1990-luvulla Tampereen aikuislukiossa elämänkatsomustietoa niille päivälukio-opiskelijoille, joiden omassa koulussa ei oltu perustettu et:n ryhmää. Tunnit pidettiin yleensä kerran viikossa klo 15-17 tai vielä myöhemmin ja oppilaat tulivat paikalle eri puolilta kaupunkia. Tästä huolimatta oppiainetta jaksettiin opiskella, vieläpä motivoituneesti. On kuitenkin selvää, että tämän toteutusmuodon hankaluuden vuoksi suuri joukko et-opetukseen oikeutettuja ja siitä kiinnostuneita oppilaita katsoi paremmaksi noudattaa normaalia tuntikehystä osallistumalla uskonnon opetukseen.

– Monesti elämänkatsomustietoa opetetaan usean eri luokka-asteen oppilaat yhdistävissä yhdysryhmissä. Pahimmissa tapauksissa opettaja voi joutua opettamaan 1.lk–6.lk oppilaita yhdistettynä yhteen täysikokoiseen parinkymmenen oppilaan opetusryhmään. Tällaisen opetuksen asiallinen toteuttaminen lienee mahdotonta ja oppilaiden oikeusturva on sivuutettu. Asetelmaa voi miettiä oppilaiden ja oppiaineiden tasavertaisuuden näkökulmasta ja verrata vaikkapa pienryhmäisten valinnaisten kielten opetusryhmiin: yksikään rehtori ei voisi edes ajatella vastaavan yhdysryhmän kokoamista niiden opetuksessa.
Perusopetuslain 30§ ilmaisee edellämainitun kaltaisen menettelyn kiistatta lainvastaiseksi: ”Opetukseen osallistuvalla on työpäivinä oikeus saada opetussuunnitelman mukaista opetusta sekä oppilaanohjausta.
Opetusryhmät tulee muodostaa siten, että opetuksessa voidaan saavuttaa opetussuunnitelmassa asetetut tavoitteet.” (Ks. Perusopetuslaki Finlex-säädöskokoelmassa: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1998/19980628)

– On myös kouluja, joissa et:n opetus määrätään opettajalle, jota aihe ei kiinnosta ja/tai jolla ei ole aiheeseen minkäänlaista perehdytystä, vain siitä syystä, että kyseisellä opettajalla on tarve saada tietty määrä lisäopetustunteja opetusvelvollisuuteensa täyttymiseksi.

– Asiaan perehtymättömien opettajien kohdalla näyttää joissain kouluissa myös käyvän niin, ettei oteta selvää ajantasaisista oppimateriaaleista eikä myöskään nykyisen opetussuunnitelman sisällöistä. Vielä vuonna 2006, jolloin uudet opetussuunnitelmat olivat lukiokoulutuksen osalta olleet voimassa jo yli 3 vuotta, paljastui tuolloin tehdyssä kartoituksessa, että joidenkin koulujen opetussuunnitelma elämänkatsomustiedossa oli jäänyt uusimatta ja oli edelleen samassa muodossa kuin 1990-luvulla.

Jos opetuksen järjestämisessä on edellä luetellun kaltaisia suuria ongelmia, on selvää, ettei opetuksen laatu voi olla korkealla. Monissa kouluissa myös informoidaan heikosti tai ei lainkaan elämänkatsomustiedon opetustarjonnasta. Nykyisen lain mukaan uskontokuntiin kuulumattomat oppilaat tulisi ohjata automaattisesti elämänkatsomustiedon opetukseen samaan tapaan kuin luterilaiset ja ortodoksiset oppilaat oman uskontonsa opetukseen, mutta tätä lainmukaisuutta rikotaan edelleen monissa kunnissa.

Kuitenkin niissä kouluissa, joissa elämänkatsomustiedon opetus on asiallisesti järjestetty ja sitä opettaa kiinnostunut ja asiaan perehtynyt opettaja, ovat oppimistulokset olleet hyviä ja oppiaine erittäin pidetty oppilaiden keskuudessa. Olen korostanut sitä, että vaikka vieläkin vain osalla opettajista on ollut mahdollisuus virallisesti opettajankoulutusopinnoissaan perehtyä elämänkatsomustietoon opetettavana aineena, on tätä tärkeämpää opettajan oma kiinnostus katsomusopetukseen ja sen merkitykseen lasten ja nuorten kehityksen kannalta. Jos kussakin koulussa olisi edes yksi opettaja, joka ymmärtäisi katsomusopetuksen merkityksen myös oman uskonnon opetuksen ulkopuolella, tämä toimisi parhaana vakuutena opetuksen asiallisesta järjestämisestä.


Mitä etua olisi elämänkatsomustiedon ja uskonnon opetuksen avaamisesta toisilleen vaihtoehtoisiksi ja vapaasti valittaviksi oppiaineiksi?

Suomen kaltaisessa pienessä maassa on ollut oppiaineiden kehityksen kannalta aina ratkaisevaa oppilasmäärien lisääntyminen. Jos oppiaineen valinta tehdään vaikeaksi, siitä ja sen sisällöistä ei informoida, innostuneita ja kiinnostuneita opettajia ei ole, toteutusmuodot ovat hankalia jne., silloin oppilasmäärät pysyvät pieninä. Tästä seuraa, ettei ole edelleenkään tilausta päteville opettajille, ei kattaville oppimateriaaleille, ei opettajien koulutukselle ja täydennyskoulutukselle ja niin poispäin.

Et:n käytännön toteutuksen ongelmiin kaikkein nopein ratkaisu olisi katsomusaineiden (uskonnon ja et:n) avaaminen reilusti toisilleen vaihtoehtoisesti valittaviksi aineiksi. Tämä vastaisi samalla tarkalleen myös nykyisen suomalaisen katsomuksellisuuden tarpeisiin.

Hyvin monet luterilaiseen kirkkoon vanhempiensa kautta kastetut lapset ja nuoret ovat todellisuudessa – vanhempiensa tapaan – käytännön uskonnottomia ja kirkolliseen toimintaan osallistumattomia. Hyvin monet myös väheksyvät uskonnon opetusta, pitävät sitä tylsänä tai epärelevanttina. Koska he eivät koulussakaan saa mahdollisuutta pohtia eettisiä kysymyksiä ilman uskonnon pakkokehystä, juuri uskonnonopetukseen pakottava ja luterilaista kirkkoa varten sosiaalistava järjestelmä jättää heidät moraalikasvatuksen katveeseen. Ongelma voitaisiin ratkaista nopeasti ja helposti avaamalla oppilaan tai huoltajan vapaasti päätettäväksi oppiaineen valinta uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon välillä. Tätä on kuitenkin vastustettu kirkollisissa piireissä, koska pelätään oppilasmäärien siirtymistä pois uskonnonopetuksesta. On kuitenkin epätodennäköistä, että tällaista kovin suuressa määrin heti tapahtuisi. Sen sijaan niille, joille asia on tärkeä, tämä ratkaisu olisi merkittävä edistysaskel.

Suomalaisen peruskoulun ja katsomusopetuksen suurin erikoisuus ja ongelma onkin oikeastaan siinä, että etiikan opetuksen osuus ei ole siinä kovin vahva, vaikka useiden ihmisten mielikuvissa juuri etiikka olisi keskeisin osa lapsi- ja nuorisokasvatukseen kuuluvaa katsomusopetusta. Etiikan opetus ja sen määrä on selvästi elämänkatsomustiedon vahvuutena verrattuna uskonnon opetukseen, jossa painottuvat voimakkaasti oman uskonnon tuntemuksen sisällöt. Elämänkatsomustiedon opetussuunnitelma on muutenkin monipuolisempi ja selvästi enemmän lasten ja nuorten omasta elämismaailmasta sekä nykykulttuurin kontekstista ponnistava. Tämän voi helposti todeta vertaamalla oppiaineiden opetussuunnitelmia:
Perusopetus_elämänkatsomustiedon_opetussuunnitelma
Perusopetus_uskonnon_opetussuunnitelma


Mitä muita katsomusopetuksen järjestämisen malleja voisi olla?

Päämalleja maailmalla on kolme: (1) ei lainkaan katsomusopetusta, (2) kaikille yhteistä etiikkaa, katsomus- ja kultuuritietoutta tai uskontotietoa (tms.), (3) kaikille oman uskontonsa/katsomuksensa mukaista opetusta. Suomessa on vallinnut viimemainittu ratkaisu, mutta sen uudistamisen voisi tehdä myös järkevästi noudattamatta mitään näistä karkeasti jaotelluista malleista. Juuri suomalaisen katsomusopetuksen erityisten perinteiden vuoksi täällä voisi olla hyvä mahdollisuus kehittää uusia omanlaisiaan ratkaisuja.

Yksi mahdollinen versio voisi olla jaettu malli, jossa osa opetuksesta olisi yhteistä ja osa oman katsomuksen mukaan eriytettyä. Tällöin opetukseen voitaisiin tuoda elementtejä usealta suunnalta: etiikasta, filosofiasta, elämänkatsomustiedosta, uskonnon opetuksesta ja uskontotieteestä sekä kulttuurintuntemuksesta ja -tieteistä. Nykyisin uskontoa tai elämänkatsomustietoa opetetaan 11 vuosiviikkotuntia/kurssia peruskoulun aikana. Tämän määrän voisi jakaa uudella tavalla vaikkapa seuraavasti: 4 yhteistä kurssia etiikkaa ja lasten filosofiaa, 3 yhteistä kurssia uskontotietoa, 4 kurssia eriytettyä oman uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetusta.


Millainen voisi olla kaikille yhteinen katsomusaine?

Oppiaineiden valinnaisuutta pidempi reitti olisi luoda uusi yhteinen oppiaine perusasteelle esimerkiksi elämänkatsomus- ja uskontotiedon tai etiikan tai filosofian nimellä. Elämänkatsomustietoa on koitettu juuri tähän suuntaan kehittää ja se onkin jo nykyisellään kaikille muille oppilaille paitsi ev.lut. kirkkoon kuuluville avoin ja monipuolinen yhteinen katsomusaine. Jos uudessa tilanteessa haluttaisiin välttää tietopainotteisuuden korostusta oppiaineen nimessä, oppiaine voisi olla esimerkiksi ”Etiikka ja katsomukset” tai ”Elämänkatsomukset ja uskonnot” tai ”Etiikka, katsomukset ja uskonnot”.


Entä uskontotieto?

Uskontotieto-niminen yhteinen oppiaine esiintyy usein keskusteluissa kun haetaan mahdollista ratkaisua yhteiseksi katsomusaineeksi. Se ei kuitenkaan ole enää nykytilanteessa kovin hyvin perusteltu ehdotus, vaan pikemminkin vaikuttaa yhdeltä yritykseltä jäädyttää tai viivyttää varsinaisten muutosten tekemistä perusasteen maailmankatsomukselliseen ja eettiseen opetukseen. Se jälleen uusintaisi kaksi virheellistä ja vanhakantaista ennakko-oletusta: (1) että etiikan opetus ilman uskontojen kehystä on mahdotonta, ja (2) että lasten ja nuorten katsomuksellinen avaruus supistuisi uskonnollisuuden puitteisiin. Nämä oletukset olivat kulttuurisesti hallitsevia ja mahdollisia vielä oppivelvollisuuden alkuvaiheissa 90 vuotta sitten ja ne ovat tuon aikakauden perua. Nyky-yhteiskuntaa ja -kulttuuria sekä nykylasten sekä yhteisöjen katsomuksellisia ja eettisiä tarpeita tarkasteltaessa tilanne on jo perin toisenlainen.

Ongelmana ei ole sinänsä vain uskonnon opetuksen muoto, jolloin asia olisi korjattavissa muuttamalla uskonnon opetusta jälleen hieman. Pikemminkin on tarpeen katsoa katsomusten kenttää kokonaisuudessaan ja tuoda kouluun lasten kriittistä ajattelua ja yhteistä keskustelua kannustavia oppisisältöjä, jotka eivät ensijaisesti jäsenny katsomuskunnista ja uskonnollisista instituutioista käsin, vaan lähtevät oppilaiden omasta kyselystä ja kiinnostuksesta. Niinpä esimerkiksi lasten filosofoinnin (philosophy for children) tyyppinen oppiaine ja menetelmä toimisi nykykoulussa huomattavasti uskontosidonnaisia oppiaineita paremmin. Uskontojen käsittely sekä kristinuskon ja luterilaisuuden tärkeä rooli suomalaisessa aate- ja kulttuurihistoriassa ansaitsevat paikkansa koulussa, mutta opetuksen tulisi vastata nykyistä paljon paremmin lasten todellisiin katsomuksellisiin tarpeisiin. Tämän vuoksi esimerkiksi edellä hahmoteltu jaettu malli tai yhteisestä filosofiasta, etiikasta ja elämänkatsomustiedosta muodostuva pedagogisesti lapsilähtöinen oppiaine korjaisi opetuksen painotuksessa nyt vallitsevia ongelmia.


Millainen oppiaine elämänkatsomustieto on monikulttuurisuuden näkökulmasta?

ET on poikkeuksellinen oppiaine kansainvälisestikin katsoen. Muiden maiden kouluasiantuntijat usein kiittelevät sitä kansainvälisissä seminaareissa (ainakin ennen kuin kuulevat oppiaineen käytännön toteutuksen puutteista). Se on paljon enemmän kuin monien maiden etiikka-niminen oppiaine ja muiden maiden oppiainetarjontaan rinnastaen se on kokonaisuudeltaan eräänlainen kooste etiikan, lasten filosofoinnin (philosophy for children), uskontotiedon ja kansalaiskasvatuksen (citizenship education) nimillä kulkevista oppiaineista. Suomessa ei ole laajemmin vieläkään käsitetty, että täällä on onnistuttu luomaan pedagogisesti hyvin edistyksellinen ja nykyajan haasteisiin vastaamaan suunniteltu oppiaine, jolle ei omaperäisyydessään ole ulkomaisia vastineita.

Vielä joskus elää sitkeästi näkemys, jossa elämänkatsomustiedon oletetaan olevan uskontokielteisesti ja korostetun ateistisesti rakennettu oppiaine. Näkemys periytyy oppiaineen syntyvaiheista 1980-luvulta, jolloin uskonnoton katsomusopetus kohtasi erittäin paljon vastustusta ja ennakkoluuloja, sekä toisekseen oppiaineen luonteesta käydyistä kiistoista sen jälkeen. Kaikkien oppiaineiden sisällöstä kuitenkin kiistellään, eikä pidä sotkea tässä keskustelussa esitettyjä kantoja oppiaineen todelliseen luonteeseen kouluissa. Kaikkien oppiaineiden opetuksen tavoitteille ja sisällöille on Suomessa vain yksi määräävä auktoriteetti: Opetushallituksen antama Opetussuunnitelman perusteet sekä opetuksen järjestäjän (kuntien) tämän pohjalta vahvistama täsmennetty kuntakohtainen opetussuunnitelma. Halutessaan tietää tarkasti, millaisia oppiaineet ovat, on tutustuttava edellisiin. Sen lisäksi opetuksen sisällöistä ja oppiaineiden luonteesta saa kuvaa tutustumalla tarjolla oleviin oppikirjoihin. Näihin lähteisiin perehtymällä voi karkottaa virheellisiä ennakkoluuloja myös elämänkatsomustiedon opetuksen luonteesta ja sisällöistä.

Elämänkatsomustiedon sisältöjä ihastellaan usein kun joku opetussuunnitelmista entuudestaan tietämätön sattuu ensi kertaa elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmat lukemaan. Esimerkiksi edellisen opetussuunnitelmauudistuksen lausuntokierroksella (2001) moni et:n opseista lausuntonsa antanut taho (opetuksen toteuttajista yliopistoihin) totesi, että vastaavat sisällöt pitäisi ulottaa kaikille oppilaille.

Nyt elämämänkatsomustiedon opetussuunnitelma on kirjoitettu siten, että lähtökohtana on lasten elämismaailma ja siinä keskeiset aiheet. Tätä lapsilähtöisyyttä ei ole syytä purkaa ja vaihtaa instituutioperustaisuuteen (mitä esim. uskontotieto oppiainenimikkeenä merkitsisi). Nykyisissä et:n opetussuunnitelmissa uskonnollisia katsomuksia tarkastellaan samaan tapaan teema- ja tilannekohtaisesti kuin muitakin katsomuksia. Oppiaineen hahmotus on vahvasti pedagoginen ja se pyrkii vastaamaan mahdollisimman kattavasti nyky-yhteiskunnassa ja -kulttuurissa elävien lasten katsomuksellisiin tarpeisiin. Elämänkatsomustiedon muotoilu vastaamaan ajan tarpeita on ollut poikkeuksellisen hyvin mahdollista muihin koulusisältöihin verrattuna, sillä elämänkatsomustietoa eivät sido raskaat perinteet ja odotukset esimerkiksi yliopistollisten tieteenalojen, muiden instituutioiden tai intressiryhmien taholta, kuten on laita monissa muissa oppiaineissa. Tämän vuoksi sitä on voitu kehittää suhteellisen vapaasti ja kohti pedagogisesti perusteltuja lähtökohtia.


Ilman uskontoa lapset jäävät moraalisesti heitteille

Oma kokemukseni (toimiessani 1990-luvulla lukion opettajana opettaen yhtenä oppiaineena myös elämänkatsomustietoa) on ollut päinvastoin se, että keskimäärin et:n ryhmissä on huomattavasti enemmän moraalisesti valveutunutta porukkaa kuin suhteessa muussa luokassa kokonaisuudessaan. Et:n opiskelijoille on varsin tavallista toimia aktiivisesti kansalaisjärjestöissä, osallistua ihmisoikeustyöhön, yhteiskunnallisten järjestöjen toimintaan tai globaalin oikeudenmukaisuuden ja luonnonsuojelun projekteihin. Ylipäätään he tuntuvat omastakin takaa pohtineen eettisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä selvästi enemmän kuin keskiverto-oppilaat muuten. Saman havainnon ovat tehneet hyvin monet muut et:n opettajat.

Selitystä tälle voi etsiä katsomuksellisten valintojen koetusta merkityksestä ja niiden edellyttämän harkinnan syvyydestä. Tarkoitan tällä sitä, että vakava tietoinen asennoituminen moraalisiin kysymyksiin on selvästi eettisesti valistuneen toiminnan perusehto. Näyttäisikin siltä, että sen paremmin nuorten kuin aikuistenkaan käytännön toiminnassa ilmenevät moraaliset erot eivät ensisijassa synny siitä, millainen heidän katsomustaustansa on. Paljon tärkeämpää on, kuinka vaikuttavasti ja syvällisesti moraaliset kysymykset ovat tulleet aktiivisen omakohtaisen pohdinnan kohteeksi. Ero syntyy niiden välille, jotka vain ilmoittavat kysyttäessä kannattavansa jotain eettistä näkemystä, ja niiden, jotka todella käytännössä toimivat sellaisen mukaisesti.

Jälkimmäisiä, toimintavalmiita ja aktiivisesti toimintaansa moraalisesti arvioivia nuoria löytyy niin kristityistä kuin muistakin katsomuskunnista. Samoin kuin useimmat aktiivisesti uskonnolliset nuoret, myös kirkkoon kuulumattomat nuoret ovat pakostakin joutuneet oman erilaisuutensa vuoksi ottamaan moraalikäsityksensä tietoisen tarkastelun kohteeksi. Vastaavaa erilaisuuden synnyttämää pakkoa ei tietenkään ole enemmistöön kuuluvien tapakristittyjen ryhmässä. Tämä osittain selittää et-opiskelijoiden suhteessa yleisemmän valveutuneisuuden: heidän on ollut pakko selvittää itselleen asioita tavalla, joka ei koske valtavirran mukana meneviä tapakristittyihin perheisiin syntyneitä nuoria, joiden kotona tai kaveripiirissä ei eettisistä ja yhteiskunnallisista aiheista keskustella. Myös näille käytännössä maallistuneissa perheissä kasvaville tapaluterilaisille nuorille — jotka eivät koe uskontoa itselleen tärkeäksi, mutta ovat sitä pakotettuja opiskelemaan — olisi olennaista saada uskontokuntiin sitoutumatonta eettistä ja filosofista keskustelua kouluun.

Edelleen tuntuu toisinaan Suomessa olevan niin, että samalla kun korostetaan kunnioittavaa suhtautumista toisten ihmisten uskonnollisiin tunteisiin, voi mistä tahansa uskonnottomasta katsomuksesta puhua varsin epäluuloiseen ja vähättelevään sävyyn. Jos esitetään, että uskonnoton ihminen menettää mahdollisuutensa ikuiseen elämään, kyseessä on metafyysinen väite, jonka todenmukaisuutta ei havainnoilla voi testata. Sen sijaan väite, jonka mukaan moraalilta katoaa pohja pois ilman uskontoa, on pohjimmiltaan empiirinen, ja sen pätevyyttä voidaan tarkastella suhteessa havainnoitavaan todellisuuteen. Tällaisen väitteen ovat esittäneet mm. muutamat luterilaisen kirkon piispat, joten se ei ole ainoastaan mielipidepalstoille ominaista puhetta. Uskonnoton ihminen kokee väitteen paitsi perättömäksi myös loukkaavaksi, sillä se esittää suoran epäilyn hänen moraalisuutensa olemattomuudesta tai heikkoudesta. Uskonnottomuus sinänsä ei kerro kenenkään arvomaailmasta juuri mitään. Niinpä ennen väitteitä uskonnottomasta moraalista on syytä ottaa selvää, mistä on kysymys ja millaisten ajatusten, tunteiden ja arvostusten varaan kyseinen ihminen moraalinsa perustaa.

Jälleen kerran kannattaa ottaa vertailevia näkökulmia, koska niiden kautta asioita voi suhteellistaa ja huomata seikkoja, jotka liian läheltä tarkasteltuina voivat jäädä piiloon. Tässä yhteydessä voi tutustua naapurimaidemme demografisiin tietoihin. Sekä Ruotsi, Norja että Viro ovat varsin maallistuneita yhteiskuntia, siitä huolimatta, että kahdessa ensimainitussa luterilaisella kirkolla on ollut suomalaista vastaava asema (Ruotsi on purkanut valtiokirkko-järjestelmän 2000). Myös suuri osa kirkkoon kuuluvista luterilaisista ilmoittaa esimerkiksi uskontososiologisissa tutkimuksissa ja katsomuksia koskevissa gallupeissa, etteivät usko jumalaan tai kirkon opetukseen. Uskontoja tilastoitaessa ja tutkittaessa demografisesti esitetään usein, että juuri Ruotsi, Tanska ja Viro ovat muutaman muun eurooppalaisen valtion kanssa maailman ei-uskonnollisimpia maita. Eri kyselytutkimusten ja arvioiden mukaan ruotsalaisista on uskonnottomia, agnostikkoja tai ateisteja 46–85% koko väestöstä. Viron väestönlaskennan mukaan 76% virolaisista ei ilmoita mitään uskonnollista suuntautumista. Ruotsissa luterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrä (72,9% v. 2008) on laskenut erityisen nopeasti luonnollisestikin sen jälkeen, kun käytäntöä muutettiin niin, että kirkkoon kuuluvien vanhempien lapsia ei automaattisesti liitetä syntymässään kirkkoon ja seurakuntaan (kuten Suomessa), vaan heidät on liitettävä kasteen kautta.
Tämä uskonnollisuuden vähäisyys tai luterilaisuuden merkityksen vähentyminen ei näytä kuitenkaan haitanneen muiden Pohjoismaiden tai Viron yhteiskunnallista elämää tai romahduttaneen moraalista perustaa.
Monessa suhteessa Suomi muistuttaa näitä maita, vaikka täällä asiasta ei avoimesti yleensä keskustellakaan. Lähes vastaaviin lukuihin on päädytty tutkittaessa suomalaisten uskonnollisia asenteita. Useiden eri tutkimusten mukaan suomalaisista 28–60% ei usko kristinuskon opettamaan jumalaan ja heistä monet ovat käytännössä muutenkin uskonnottomia, agnostikkoja tai ateisteja.

Tietoja esimerkiksi Wikipediassa:
Ruotsi: http://sv.wikipedia.org/wiki/Sverige
Norja: http://en.wikipedia.org/wiki/Religion_in_Norway
Viro: http://fi.wikipedia.org/wiki/Viro ja http://en.wikipedia.org/wiki/Estonia
(Tutkimuksia esim. Norris & Inglehart 2004. Sacred and Secular: Religion and Politics Worldwide. Cambridge University Press; Bondeson 2003. Nordic Moral Climates. Transaction Publishers; Gustafsson & Pettersson 2000. Folkkyrk och religios pluralism – den nordiska religiosa modellen. Verbum Förlag.)

Toisin kuin osa suomalaisista näyttää ajattelevan, moraalisesti arvokkaaseen toimintaan voi päätyä hyvin erilaisten katsomusratkaisujen kautta – niin sekulaaristi kuin uskonnollisestikin. Olennaisempaa on, ovatko ratkaisut todella itse ajateltuja ja koettuja, ja vaikuttavatko ne toimintaamme. Itsereflektio, tietoisen moraalisen harkinnan syvyys ja kokemuksellisuus, empatiakyky ja toisten huomioon ottaminen ovat ensisijaisia moraalisuuden tukipilareita, eikä niiden suhteen ole olennaista, onko henkilö omaksunut uskonnollisen vai uskonnottoman katsomuksen.


Luopuminen oman uskonnon opetuksesta veisi opetukselta sen moraalisen perustan

Oppiaineet ja koko kouluopetus perustuvat moninkertaisesti vahvoihin eettisiin arvoihin. Tätä ei ole uhannut se, että tunnustuksellinen uskonnon opetus muutettiin oman uskonnon opetukseksi, tai se, ettei opetussuunnitelmien perusteiden yleisessä osassa enää sidota yhteisiä arvoja kristilliseen arvomaailmaan, kuten vielä edellisissä opetussuunnitelmissa tehtiin. Monikulttuurisuus ei tarkoita eettistä relativismia. Koulun arvoperusta voidaan edelleen määritellä niin tiukasti tai väljästi kuin tahdotaan.

Esimerkiksi elämänkatsomustiedon kehittämisen näkökulmasta voi olla tyytyväinen siihen, miten tärkeät arvoperiaatteet, tavoitteet ja sisällöt oppiaineen nykyinen opetussuunnitelma sisältää. (Opetussuunnitelmat perusteet ovat säädöstasoisia asiakirjoja ja ainoa auktoriteetti opetuksen sisällöille. Tuntuu tosin siltä, että hyvin harva koulujen ulkopuolella tietää, mitä niissä sanotaan. Ne löytyvät helposti OPH:n sivuilta:
http://www.oph.fi/koulutuksen_jarjestaminen/opetussuunnitelmien_ja_tutkintojen_perusteet/perusopetus)

Kouluopetuksessa luopuminen uskonnosta etiikan perustelijana ei suinkaan tarkoita luopumista etiikan perustelemisesta. Koulun arvoperusta esitetään opetussuunnitelmien yleisessä osassa ja se sitoo yhtä lailla kaikkia opettajia ja oppiaineita. Arvoneutraalia opetusta suomalaisessa koulussa ei voi olla missään oppiaineessa. Tätä on syytä painottaa: koulun on lakisääteisestikin tarkoitus edistää tiettyjä arvostuksia ja ihanteita. Oppiaineet määrittelevät tämän päälle omia arvolähtökohtiaan. Tämän lisäksi tulevat opettajien ammattietiikka ja yleinen pedagoginen etiikka.

Elämänkatsomustiedon opetussuunnitelma asettaa opetuksen arvolähtökohdiksi muun muassa ihmisyksilöiden arvokkuuden, yleismaailmallisten ihmisoikeuksien kunnioituksen, demokratian vahvistamisen, myönteisen monikulttuurisuuden, globaalin oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen tukemisen. Näitä arvostuksia ei ole saatu annettuna, vaan niiden edestä on käyty satoja vuosia sekä rauhanomaisia dialogeja että uhrautuvia kamppailuja, joiden seurauksena esimerkiksi suomalainen yhteiskunta on kaikesta vajavuudestaan huolimatta edes hiukan tasavertaisempi, demokraattisempi ja paremmin hyvinvointia takaava kuin aikaisempina vuosisatoina.

Etiikan uskonnoton perustelu onkin esimerkiksi nykyisessä filosofisessa etiikassa yhä useammin tavalla tai toisella sopimusetiikkaa. Sopimusetiikka tarkoittaa sitä, että moraalin perustana on ihmisten yhteinen julkinen järjenkäyttö, dialogi, neuvottelu ja riittävän konsensuksen etsintä. Tällä keinolla ei saavuteta absoluuttisia varmuuksia tai tuonpuoleiseen metafysiikkaan perustuvaa objektiivista totuutta, vaan haurasta, hitaasti edistyvää ja yhä uudistettavissa olevaa yhteistä ymmärrystä minuuden, yhteisösuhteiden ja luonnon parhaasta. Se ei kuitenkaan ole vähän, päinvastoin: tällaista ennakkolähtökohtien erot ylittävää ihmisten ja kulttuurien välistä keskustelevaa kanssakäymistä voisi jopa pitää ihmiskunnan historian suurimpana saavutuksena.

Elämänkatsomustiedon opetussuunnitelman sisällöt ovat sopimuksenvaraisia sisältöjä. Mutta sama sopimuksenvaraisuus on osanamme kaikkialla yhteiskunnan käytännöissä, lainsäädännöstä opetussuunnitelmien laadintaan. Se pätee myös siihen kulttuuri- ja katsomusrajat ylittävään vuoropuheluun, jota kirkko- ja uskontokunnat käyvät keskenään ja yhdessä muiden tahojen kanssa, löytääkseen koko ihmiskuntaa koskevia ihmisoikeudellisia ja sosiaalieettisiä periaatteita. Niinpä yhteisymmärryksen etsimisessä ja hyvistä moraaliperiaatteista sopimisessa ei ole mitään epäilyttävää — päinvastoin voi pitää siihen tähtäävää rauhanomaista dialogia ihmiskunnan parhaana toivona paremman tulevaisuuden luomiseksi. Elämänkatsomustiedon arvoperustassa ei ole tämän kummemmasta asiasta kysymys.

—————————–

—————————–

Kirjoittaja:

Tuukka Tomperi
Katsomus- ja yhteiskuntakasvatuksen tutkija
Kasvatustieteiden laitos
Tampereen yliopisto

tuukka.tomperi (at) uta.fi
tuukka.tomperi (at) gmail.com

—————————–

Mainokset
%d bloggers like this: